ÄITIYSLAKIPAKETTI

Timo Nikula
varatuomari
16.2.2018

Kansalaisaloitteena edenneen äitiyslain hyväksyminen tarkoittaa siirtymää geneettisestä vanhemmuudesta keinotekoisen sopimusvanhemmuuden järjestelmään. Lainsäädäntöhanke vahvistaa entisestään oikeutta uuden ihmisen keinotekoiseen valmistamiseen vieraista sukusoluista. Lapsi voidaan hedelmöittää vierasmunasolua ja vierassiittiötä hyväksi käyttäen. Näin aikaan saatu ihmisen alkio voidaan siirtää kolmannen naisen kehoon. Menettely kuulostaa alkion adoptiolta, mutta lainsäädännössä vastaan ottava nainen rinnastetaan lapsen geneettiseen ja biologiseen äitiin.

Uutta lainsäädäntöä perustellaan monenlaisen hyvän lisäämisellä. Ihminen onkin taipuvainen tekemään suurimmat virheensä hyväntahtoisuuden tunteen vallassa. Mutta mikä voima saa lainsäätäjän kieltämään isän.

Samaan aikaan kansalaisaloitteena etenee eutanasiaan liittyvä lakihanke. Eutanasian puolustajat argumentoivat asiaansa myös hyvän lisääntymisellä; hyvä kuolema kuluu henkisesti terveen ihmisen itsemääräämisoikeuteen.

Harva tulee kuitenkaan ajatelleeksi sitä, kuinka monin tavoin ja käsittein ihmiskunta on kääntymässä elämää ylläpitäviä järjestelmiä vastaan. Elämän edellytysten turvaamisen tulisi olla ihmisen korkein velvollisuus.

Sen jälkeen, kun ihminen tieteiden vallankumouksessa päätti valjastaa järkensä kaiken hyvän ja oikeudenmukaisuuden auktoriteetiksi, on ihminen osoittautunut kaikkein tuhovoimaisimmaksi elämän muodoksi tunnetussa maailman kaikkeudessa. Tällä tiellä geneettisen vanhemmuuden torjuminen on varsin johdonmukainen kehitysvaihe.

Oikeutemme ei tunnista lasta oikein. Lasta ei voida velvoittaa pätevästi aikuisten maailman mielivaltaan. Lapsella on yksinkertaisesti kaikki aikuisten oikeudet ylittävä oikeus saada osakseen täysi suoja ja huolenpito kaikissa olosuhteissa. Tämä ei ole ideologiaa, ei teologiaa eikä edes juridiikkaa. Tämä lapsen oikeus on enemmän. Lapsen oikeudet ovat sivistysvaltion ydinaluetta ja samalla osa kaikkia kansalaisia velvoittavista heikompien kansanosien oikeuksista, joilla viime kädessä mitataan yhteiskunnan edistyksen tilaa.

 

Kysymysten asetteluja

Eduskunnan täysistunnon käsittelyyn tuleva äitiyslakipaketti sisältää idean uudesta ihmistyypistä, keinotekoisesta ihmisestä, jonka sukuyhteydet on katkaistu. Hankkeen lainsäädännöllinen rakentaminen alkoi vuoden 2006 hallituksen esityksellä hedelmöityshoitolain ja isyyslain muutoksiksi. Hanke valmistuu nyt eduskuntaan tuotavan niin sanotun äitiyslakipaketin myötä. Järjestelyn toteuttaminen edellyttää isyyden ja äitiyden uudelleen määrittelyjä siten, ettei niillä tarkoiteta enää niitä henkilöitä, joiden sukusoluista uusi ihminen on saanut alkunsa.

Asiaa tuodaan tälläkin kertaa lapsen etuun vetoamalla ja väittämällä, että asia koskisi vain suhteellinen pientä naisparien lapsijoukkoa. Todellisuudessa keinohedelmöityksen käyttöala kasvaa nopeasti useistakin eri syistä muidenkin kuin vain naisparien kohdalla.

Uusi ihminen ei saa äidikseen eikä isäkseen oikeaa vanhempaansa, koska vieraasta munasolusta ja siittiöistä hedelmöitetyn alkion äidiksi katsotaan lain edessä nainen, jonka kohdusta lapsi syntyy ja vastaavasti isäksi se, joka on antanut suostumuksena toisen miehen sukusolujen käyttämiseen. Nyt käsittelyyn tuotavassa äitiyslakiesityksessä lapsen isyyden käsitettä murretaan entisestään korvaamalla se äitiydellä. Järjestely toteutetaan poistamalla lapsen oikeus isään lapsen ulottuvilta lopullisesti ja peruuttamattomasti osana äidin hedelmöityshoitoa. Isyydestä luopumisen lopullisuus on sukua järjestelylle, joka omaksuttiin laissa transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta annetun lain muuttamisessa (252/2016). Lain 1 §:n mukaan uuden sukupuolen vahvistamisen edellytyksenä on, että hakija esittää lääketieteellisen selvityksen siitä, että hän pysyvästi kokee kuuluvansa vastakkaiseen sukupuoleen ja että hän elää tämän mukaisessa sukupuoliroolissa sekä siitä, että hänet on steriloitu tai, että hän on muusta syystä lisääntymiskyvytön. Lainsäätäjän vaatimusta transseksuaalin henkilön lisääntymiskyvyttömyydestä on arvosteltu ihmisarvoa loukkaavana.

Äitiyslakipaketissa ei määritellä erikseen sitä, tuleeko lapsen isän korvaavana toisena äitinä kyseeseen transsukupuolinen mies, joka on kokenut itsensä naiseksi ja vahvistanut sukupuolensa naiseksi. Äitiyslakiehdotuksen ehdoton isättömyyden vaatimus on luonteeltaan ihmisarvoa perustavalla tavalla loukkaavaa, josta tulisi luopua. Outoa on, että sukupuolensa vaihtamista suunnittelevalta edellytetään lisääntymiskyvyttömyyttä, mutta luonnostaan keskenään lisääntymiskyvyttömälle naisparille tarjotaan keinotekoista tuplaäitiyteen korotettua lisääntymismahdollisuutta. Eikö yksikään päättäjä herää tähän itsepetoksen harhaan, johon olemme ihmisinä sortuneet? Tällaisilla päätöksillä ihminen todistaa siirtyneensä lopullisesti maakeskeisestä maailman käsityksestä huomattavasti vahingollisempaan maailmankuvaan, yksilökeskeiseen maailman kuvaan. Hedonismiin. Teemmekö tällaisia päätöksiä sen syyllisyyden, ahdistuksen ja voimattomuuden tilassa, jota koemme saatettuamme koko elinympäristömme kuolinkamppailuun. Abortoimmeko lopulta kaiken elämän eutanasian tilaan lempeyttämme? Olemmeko todistamassa itsellemme omaa pois menoamme? Onko kyse isän elävältä hautajaisista vai kokoontuvatko parlamenttiedustajamme lapsen isän muistotilaisuuteen?

Kahden äidin vanhemmuus johtaa jatkossa varmuudella äärimmäisen haastaviin huoltoriitoihin kahden äidin yhteiselämän päättyessä eroon. Uuden sukupuolen vahvistamisen seurauksena ajaudutaan myös miesäitiyteen tai naisisyyteen. Tuskinpa juuri kukaan on ehtinyt miettiä lainsäädäntökiireissä sitäkään, miten ja kenen toimesta kahden äidin lapsen tulevan avioliiton esteet tutkitaan? Vai tutkitaanko lainkaan? Vai vaaditaanko häneltäkin lisääntymiskyvyttömyyttä ehtona avioliiton solmimiselle?

Todellisessa maailmassa sama äiti kykenee synnyttämään useita lapsia, mutta koskaan sama lapsi ei voi syntyä useammasta äidistä. Lapsi voi saada tuekseen elämäänsä muitakin tukihenkilöitä, kuin oman isänsä ja äitinsä, mutta kysymys siitä, onko näitä muita ihmisiä aihetta rinnastaa käsitteellisestikään lapsen isään tai äitiin, on enemmän kuin aiheellinen?
Ihmisen historia on paljastanut ihmisen raadollisuuden ja tahdon muuttaa kaikki luonnossa kohtaamansa luonnolliset asiat oman tahtonsa mukaiseksi ja oman valtansa astinlaudaksi. Ihminen pyrkii jumalaksi Jumalan paikalle. Ihmisen toiminnan hajujälki viittaa kuitenkin päivä päivältä enemmän sukupuuttoon.

Immanuel Kant ohjeisti ihmistä toimimaan sellaisen periaatteen mukaan, jonka voi toivoa kohotettavan laajemminkin yleiseksi laiksi. Tätä Kantin kategorisen imperatiivia noudattaen jokaisen keinotekoiseen lisääntymiseen turvautuvan naisparin tulisi voida esittää itselleen kysymys siitä, ovatko he todella valmiita syrjäyttämään luonnollisen isyyden lopullisesti kaikilta maailmaan keinotekoisesti tuotetuilta lapsilta? Kantin sosiaalisen kanssakäymisen imperatiivi ohjeisti ihmistä toimimaan siten, että ihminen kohtelee itseään ja jokaista toista ihmistä ihmisenä ja tarkoituksena sinänsä eikä koskaan pelkkänä välineenä. Kahden äidin perhemallissa lapsi jää lopulta tahdottomaksi pelinappulaksi, jota koskevista olennaisista asioista päätetään hänen ylitseen.

 

Laki ja oikeus

Oikeustieteilijät pyrkivät luontaisesti korostamaan asiantuntemustaan lain, oikeuden ja oikeudenmukaisuuden kysymyksissä. Kätevimmin tämä tapahtuu irrottamalla oikeus luonnollisesta yhteydestään velvollisuuteen, ihmiseen ja ihmisen oikeudenmukaisuuden kokemukseen ja esineellistämällä oikeutta käsittämään lähinnä vain ihmisen tuottaman kirjoitetun lain. Tämän mukaisesti oikeustieteen tohtorin arvolle on sopivampaa esittää oppia, jonka mukaan oikeus saattoi herätä henkiin vasta sen jälkeen, kun ihminen oli saavuttanut korkeamman kehitysasteen ja rakentanut sukuyhteisöistä valtiota muistuttavia yhteiskuntia, joiden toiminnan järjestämiseen tarvittiin lakien säätämistä. Johdonmukaisesti sama oppi lukee ihmisyksilön oikeuksien haltijaksi vasta siitä hetkestä lukien, kun tämä erottautuu syntymässään äitinsä ruumista. Näin kapea näkemys oikeudesta ja oikeudenmukaisuudesta selittää ihmisen virhekäyttäytymisen jatkumoa.

Lapsen ja tämän vanhempien välisessä suhteessa lapsi edustaa puhtaimmillaan täydellisten oikeuksien haltijaa ja vanhemmat täydellisten velvollisuuksien haltijoita. Ihmisen oikeudellisessa ajattelussa nämä luonnolliset roolit pyritään kääntämään ylösalaisin.

Tosiasiallisesti oikeudessa on kysymys muustakin, kuin vain säädetystä ja kirjoitetusta laista tai pelkästään tietoisesti ajassa elävien aikuisten ihmisyksilöiden päätösten varaisesta asiasta. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö oikeus ja oikeudenmukaisuus ulottuisi vielä syntymättömiinkin ihmisiin ja elämän muotoihin ja etteivätkö jo varhaiset keräily- ja metsästyskulttuurissa eläneet muinaiset ihmiset olisi tunnistaneet oikeutta ja kokeneet oikeudenmukaisuuden tuntemuksia elämässään. Tietäväthän eläimetkin oikeutensa. Tätä voi kokeilla yrittämällä ottaa luontokappaleelta pois jotain sellaista, jonka tämä tietää kuuluvan itselleen. Vaikkapa ruokaa, puhumattakaan lapsesta. Itse asiassa luonto on täynnä eläin-, hyönteis-, tms. eliölajeja, jotka osoittavat omassa ekologisessa maailmassaan luonnostaan niin korkeaa luonnollista järjestäytymisastetta, etteivät ne näytä tarvitsevan ensimmäistäkään kirjoitettua lakia olemassaolonsa turvaamiseen ja järjestämiseen. Itse asiassa juuri syntymättömän elämän edellytysten turvaaminen on ihmisyksilön oikeudet ylittävää ehdottoman oikeuden tasoa kaikkialla maailmassa ja kaikissa elämän muodoissa. Tämä laki velvoittaa ihmistä ja ihmisen tulisi taipua sen kunnioittamiseen, ennen kuin on myöhäistä.

Miksi sitten ihminen on luonnostaan kykenemätön tunnistamaan vastuutaan ja noudattamaan toiminnassaan ihmisarvonsa mukaista järjestystä ja kohtuutta? Miksi ihminen tahtoo särkeä lakia tehden elämää ympäriltään? Miksi eläimelliset hyväksikäytön muodot saavat ihmisen valtaansa sukupolvi sukupoven jälkeen? Vastaus saattaa piillä siinä, että ihminen on ylentänyt itsensä tehtävään, jota ihminen ei hallitse. Ihminen on katsonut oikeudekseen särkeä oman ekologisen ryhmänsä lisääntymisjärjestelmää ja hyväksi käyttää sekä tuhota kaikkia maailmassa esiintyviä ekosysteemejä kaikin keksittävissä olevin keinoin. Millään eliölajilla ei voi olla maailman kaikkeudessa tällaista oikeutta. Mikrobien, bakteerien ja sienien maailmassa ihmiseen verrattavissa olevaa toiminnan globaalisuutta tavataan, mutta niidenkin kohdalla luonnossa näyttäisi toimivan jokin korkeampi kirjoittamaton tarkoituksenmukaisuuden järjestys, joka ohjaa niitä toimivaan symbioosiin eli vastavuoroiseen vuorovaikutukseen muun luomakunnan kanssa. Eikä tämä luonnossa havaittavissa oleva vastavuoroisuus suinkaan rajoitu vain elollisiin elämän muotoihin. Saman tyyppinen vastavuoroisuus järjestää yhtä lailla elottomiakin kappaleita aina sen pienimmistä tunnetuista atomitason olomuodoista suurimpiin planeettoihin, aurinkokuntiin ja galakseihin.

Kansalaisaloitteessa siirtymistä nykyisestä yhden äidin järjestelmästä kahden äidin järjestelmään perustellaan naisparin lapsen edulla niin, että lakimuutosten jälkeen ”isättömän” lapsen synnyttäneen äidin naiskumppani olisi mahdollista vahvistaa lapsen synnyttäneen äidin ohella lapsen äidiksi ja samalla lapsen toiseksi vanhemmaksi.

Lapsen oikeutta molempiin vanhempiinsa, isäänsä ja äitiinsä, on pidetty ihmisyhteisöissä perinteisesti lapsen oikeuksien kulmakivenä, josta on pidetty kiinni kynsin ja hampain lapsen edun nimissä. Siis silloinkin, kun mies on osallistunut vain lapsen siittämiseen ja tahtonut jättäytyä sivuun uuden ihmisen elämästä. Nyt tästä halutaan päästää irti ja kaikki huutavat kuorossa Mee toota.

Miten tällaiseen malliin on päädytty ja nähty se vieläpä aidosti lapsen edun mukaisena ratkaisuna? Idea perustuu ajatusrakennelmaan, jossa lapsi ajatellaan valmiiksi isättömäksi olioksi. Yksin naisen luomukseksi. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, koska jokaisella lapsella on biologinen isä.

 

Perhejärjestelmän ja taloudellisen järjestelmän suhteesta ja edistyksen harhasta

Ihmisen yhteisöllisen toiminnan historiaan mahtuu yhtä lailla toistaan poikkeavia taloudellisia järjestelmiä kuin perhejärjestelmiäkin. Tiedemiehet ovat epäilleet jo pitkään, että nämäkin ihmisen toimintakulttuurin osa-alueet ovat vuorovaikutussuhteessa toisiinsa. Viimeisen sadan vuoden aikana luonnonkansojen parissa tehty tieteellinen tutkimus on vahvistanut käsitystä siitä, että ihmisyhteisön talousjärjestelmä heijastuu yhteisön sukupuolimoraaliin ja perhejärjestelmään. Varhaisessa keräily- ja metsästyskulttuurissa, jota yhä tavataan joidenkin täysin luonnonvaraisten ihmisryhmien parissa, ei voitu asettua paikoilleen eikä niissä myöskään tunnettu meille tuttua nykyisin tunnettua miehen ja naisen ja näiden yhteisten lasten muodostamaa perhettä eikä isää eikä isyyttäkään samalla tavalla kuin nykyisin. Tämä johtui yksikertaisesti siitä, ettei ihminen aluksi tuntenut miehen roolia lapsen siittäjänä. Tämä oli omiaan korostamaan lapsia maailmaan tuovan naisen asemaa, jonka seurauksena ihmisyhteisöistä muodostui aluksi luonnostaan äitivaltaisia yhteisöjä, joissa seksuaalisuuskin oli huomattavan vapaata. Miehen ja naisen liiton varaan rakentuva pienperhe ei ollut tuolloin riittävän elinkelpoinen yksikkö. Sen vuoksi ihmisyhteisöt hakeutuivat suuremmiksi ihmisryhmiksi, jotka pysyivät koossa enemmän eloon jäämisen vaatimuksesta, kuin yhteisön aikuisjäsenten keskinäisestä kiintymyksestä. Siirtymä karjanhoito- ja viljelykulttuuriin toi mukanaan pysyvyyttä ja tietoisuuden isyydestä, jonka seurauksena ihmisyhteisötkin muuttuivat patriarkaalisiksi eli isävaltaisiksi yhteisöiksi. Samalla yhteisöjen seksuaalimoraali tiukkeni olennaisesti. Tämä kehitysvaihe kesti sekin verrattain pitkään. Euroopassa 1900-luvulle saakka, jolloin ihmisen taloudellinen järjestelmä alkoi muotoutua yllättävällä tavalla teollistumisen ja kaupungistumisen seurauksena takaisin keräily- ja metsästyskulttuuria muistuttavaan markkinatalouteen, jossa ihminen omaksui uudelleen tärkeimmäksi tehtäväkseen modernien keinotekoisten hyödykkeiden keräilyn ja metsästämisen. Keräily- ja metsästyskulttuurille luontaiseen tapaan, moderni ihminenkin haluaa maksimaalista vapautta keräilytuloksensa menestyksellisyyden takaamiseen. Modernissa markkinataloudessa ihminen torjuu päättäväisesti kaikenlaiset rajoitukset ja pidäkkeet, jotka uhkaavat rajoittaa hänen toiminta- ja liikkumisvapauttaan.

Ihmisyhteisön kehitysvaiheita seuratessa ei voine välttyä ajatukselta, että perhejärjestelmämme voi olla hyvinkin palaamassa vuosituhansia sitten vallinneeseen tai ainakin sitä läheisesti muistuttavaan äitivaltaiseen tilaan, jolle näyttäisi olevan ominaista isyyden merkityksen heikkeneminen ja seksuaalisen vapaamielisyyden paluu eläinpopulaatioita muistuttavaan tilaan. Tällainen kehitys saattaa johtaa nopeastikin siihen, että nykyisin vielä tunnettu kahden vanhemman, isän ja äidin parisuhteen varaan rakentuva perhe lakkaa olemasta ihmisyhteisön perusyksikkönä. Viitteitä tästä olemme saaneet kiihtyvään tahtiin viimeisten vuosikymmenten aikana miehen ja naisen välisen elinikäisen avioliiton menetettyä suosiotaan. Yhä useampi avioliitto purkautuu ja yhtä useammat heteroparit perustavat perheensä avioliittoa solmimatta, koska moderni hyvinvointiyhteiskunta kykenee tarjoamaan jäsenilleen koulutus- ja ansaintamahdollisuuksia, turvallisuutta ja nautintoakin huomattavasti kattavammin, kuin koskaan aikaisemmin.

Erään hyvinkin huomion arvoisen tulevaisuuden kuvan kantaa eteemme israelilainen tiedemies Yuval Noah Harari kirjassaan Homo Deus – Huomisen lyhyt historia. Hararin mukaan ihminen ajautuu vääjäämättä äärimmäisyyksiin uskossaan jatkuvaan taloudelliseen kasvuun. Yhteiskunnissa kasvava taloudellisen kasvun vaatimus rikkoo perinteiset perherakenteet lopullisesti ja ihminen alkaa kohdella lajitovereitaan samalla tavalla kuin hän kohtelee tuotantoeläimiään tänä päivänä. Tämän mukaisesti uudet ihmiset keinohedelmöitetään ja kasvatetaan keinotekoisesti erossa biologisista vanhemmistaan. Kehityskulkuun kuuluu, että ihmiset vieroitetaan mahdollisuuksista toteuttaa luontaisia sosiaalisia taipumuksiaan ihmisyhteisön jäseninä ja heidän sosiaalista elämäänsä rajoitetaan ja korvataan keinotekoisin järjestelyin.

 

Isä, äiti ja lapsi

Isällä ja äidillä on tarkoitettu vuoteen 2006 saakka lapsen biologisia vanhempia. Miestä ja naista, joilla on lapsi. Kaikki eivät kuitenkaan voi saada lapsia. Ihmiset ovat kohdanneet tahatonta lapsettomuutta aina. Suomessa kehitys johti vuonna 2006 hedelmöityshoitolain säätämiseen, jonka yhteydessä biologiseen isyyteen perustuvaa isyyslakia muutettiin siten, että lapsen isä saattoi olla myös se mies, joka on parisuhteessa antanut suostumuksensa hedelmöityshoidon antamiseen. Tällä muutoksella perustettiin ”sopimusisyys”, joka saattoi syrjäyttää lapsen biologisen isyyden. Tämän muutoksenkin jälkeen Lapsella oli edelleenkin vain yksi isä ja toisena vanhempana lapsen synnyttänyt biologinen äiti. Lapsen siittämiseen sukusolunsa antanut biologinen isä steriloitiin tässä lainsäätäjän konstruktiossa.

Nyt samantapaista rakennelmaa sovitetaan kansalaisaloitteena yhdenvertaisuuden nimissä myös äitiyslakiin. Idea kuulostaa yksilön oikeuksia korostavien käsitteiden kuten valinnan vapauden, yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon mukaiselta. Jokaisen tulisi kuitenkin pysähtyä pohtimaan sitä, missä määrin nämä yksilön oikeuksia korostavat aatesuuntaukset ja käsitteet soveltuvat heikomman osapuolen, tässä yhteydessä lapsen huomioon ottamiseen. Yhdenvertaisuus ja tasa-arvo ovat apukäsitteitä, jotka soveltuvat hyvin täysivaltaisten ja toimikykyisten aikuisen miehen ja naisen välisen tasa-arvon arviointiin, mutta lapsen aseman määrittelyyn ne eivät sovellu. Tämä johtuu siitä, ettei lapsen asemaa voida määritellä ensinkään käytössä olevin keinotekoisin juridisin käsittein. Oikeutemme ei tunnista lasta. Lasta ei voida velvoittaa pätevästi aikuisten maailman mielivaltaan. Lapsella on yksinkertaisesti kaikki aikuisten oikeudet ylittävä oikeus saada osakseen täysi suoja ja huolenpito kaikissa olosuhteissa. Tämä ei ole ideologiaa, ei teologiaa eikä edes juridiikkaa. Tämä lapsen oikeus on enemmän. Lapsen oikeudet ovat sivistysvaltion ydinaluetta ja samalla osa kaikkia kansalaisia velvoittavista heikompien kansanosien oikeuksista, joilla viime kädessä mitataan yhteiskunnan edistyksen tilaa.

Käsitteet äitiys ja isyys liittyvät lapseen, jota ilman kumpaakaan näitä biologisen vanhemmuuden käsitettä ei ole olemassa. Lapsi puolestaan voi saada alkunsa luonnollisesti ainoastaan kahden toisilleen vastakkaisen sukupuolen eli lapsen äidin ja isän sukupuolisen kanssakäymisen seurauksena. Tämän asian suhteen ei ole olemassa sukupuolineutraalia vaihtoehtoa. Ei vaikka kuinka paljon siltä tuntuisi. Tämän vuoksi äitiyden ja isyyden käsitteisiin liittyvät kysymyksetkin on ratkaistava lapsilähtöisesti eli lapsen etua kunnioittaen. Lapsi on ennen syntymäänsä ja vuosia sen jälkeenkin täysin lähimmäistensä avun varassa. Pienellä lapsella ei ole velvollisuuksia lähimmäisiään kohtaan. Lapsella on sen sijaan maksimaaliset oikeudet saada suojaa ja huolenpitoa lähimmäisiltään. Lapsen oikeus biologisiin vanhempiinsa ja oikeus saada näiltä suojaa ja huolenpitoa on sellaista ehdottoman oikeuden aluetta, jota ihmisen tulee kaikissa yhteyksissä kunnioittaa ja vaalia, koska viimekädessä koko ihmiskunnan menestys ja sivistyksen taso on riippuvainen siitä, kuinka hyvin onnistumme pitämään huolta uuden elämän edellytyksistä maan päällä.

Biologinen lisääntyminen on kaiken uuden elämän lähtökohta maapallolla, eikä tätä todellisuutta voida eikä tule horjuttaa eduskunnassa uutta lakia säätämällä. Kaikki elävä ei lisäänny. Tämäkin on sivuuttamaton osa todellisuuttamme. Tästä seuraa, ettei ihmisyksilöllä ole oikeutta lapseen. Parhaimmillaankin äidillä ja isällä voi olla yhdessä mahdollisuus lapsen saamiseen.

Ihmisten yleinen tietoisuuden kasvu heikompien kansan osien suojan tarpeesta on ollut tähän asti edistyksellisen kehityksen takeena. Rikokset, onnettomuudet ja lapsen hylkäämisen muodot uhkaavat toki lasta, äitiyttä ja isyyttä elämän jokaisena päivänä ja niiden varalta ihminen on yleensä pyrkinyt turvaamaan lapsen etua kulloisenkin sivistyksensä tason mukaisin ratkaisuin. Nämä järjestelyt voivat olla aina enemmän taikka vähemmän biologisen äitiyden ja isyyden korvikkeita, mutta niihin ei tulisi liittää koskaan automaationa biologisen äitiyden tai isyyden kumoavia tai edes kilpailevia elementtejä. Lapsella ei siis voi olla kahta äitiä niin kuin ei kahta isääkään. Jos lapsi uhkaa jäädä äidittömäksi tai isättömäksi, on meillä kaikilla vähintäänkin jonkin asteinen velvollisuus auttaa hänen huoltajaansa selviytymään tehtävästään. Lapsi voi saada äitipuolen, isäpuolen tai muun sijaisvanhemman. Mutta äitejä ja isiä lapsella on molempia vain yksi. Ja se juuri tekee meistä lopulta ihmisinä ainutlaatuisen ihmisarvoisia. Jos niin tahdomme.